Tornadoblogi

Meidän kuopuksen syntymään mies ei kerinnyt mukaan ja se on aika hauska tarina se! Olin vahingossa ennustanut täydellisesti miten tässä tulee käymään  😂  Mutta aloitetaan ekasta. Esikoinen :  Syntyi sektiolla, 37+3 aivan valtavien turvotusten takia. Ei ollut raskausmyrkytystä, mutta turvotus oli niin kamalaa että en pystynyt kävelemään kunnolla. Neste puski jopa jaloista ihan ulos asti, mikä oli tosi creepyä. Jalat näytti ihan vauvan jaloilta turvotuksen takia. Paino nousi kauheasti, yli 33kg.  Vauvan keuhkot eivät olleet kunnolla kehittyneet ja hän hörppäsi lapsivettä keuhkoihin, joten joutui teholle viikoksi. Alkuvaiheessa vauvalla epäiltiin mm suu- ja kitalakihalkiota jostain kumman syystä, sekä munuaisten vajaatoimintaa, koska ei virtsannut vuorokauden aikana. No, ne osoittautui turhiksi epäilyiksi, vauvalla oli kaikki kunnossa. Imetys epäonnistui ja äitiys oli valtava shokki. Korvikkeella mentiin ja äitiyteen tottui pikkuhiljaa. Vauva oli 3330g ja 48cm, py 37cm

Pitää varmaan taas varoitella heti alkuun, että kuvailen tässä fiiliksiä siitä kun työnnetään tikkua nenästä nieluun, eli herkimpiä saattaa ällöttää  😂 Viime maanantaina olo oli kumma. Alkoi pyörryttää töissä ja se tunne ei mennyt ohi, vaan paheni päivänmittaan. Seuraavana päivänä heräsin keuhkot ihan tulessa, oli kuivaa yskää ja sattui kun yski. Oli lievästi nuhainen olo. Soitin terveyskeskukseen että saisin sairaslomatodistuksen ja he sanoivat että katsellaan huomiseen, jos pitäisi ottaa samalla koronatestiä. Seuraavana päivänä oireet olivat ennallaan ja soittelin taas terveyskeskukseen. He tulivat siihen tulokseen lääkäriä konsultoidessaan, että testi olisi hyvä ottaa. Se otettaisiin meidän keskussairaalassa ja että joku soittaa sairaalasta lisäohjeita.  No sieltä tuli puhelu, jossa ohjeistettiin menemään parkkipaikalle tiettyyn parkkiruutuun, pysymään autossa ja rullaamaan vain ikkuna auki. Sieltä tulisi hoitaja suojavarusteissa näytettä ottamaan. Lähdin koh

Onko teilläkin se yksi lapsi, joka aina tuntuu eniten raastavan omia hermoja konfliktitilanteessa? Muiden kanssa sujuu paremmin, mutta yhden kanssa otetaan aina yhteen? Täällä ainakin hep. Vaikka kaikkia lapsia rakastankin yhtälailla, on aina se yks ja sama lapsi, jonka kanssa ottaa yhteen useammin. Mikä tahansa konfliktitilanne, asiaa ei saa sovussa selvitettyä. Yritätte alkuun olla ystävällisiä, mutta se kosahtaa aika nopeasti ja löydätte itsenne keskeltä ilmiriitaa nopeammin kuin kuvittelittekaan. Muiden kanssa pinna saattaa kestää vaikka mitä ja parhaasi yrität myös sen kanssa, kenen kanssa olet sotajalalla useammin. Tajusinpa sitten yksi kerta kaiken univajeen mössöttämillä aivoillani ihan kunnolla vertailla meidän luonteita enemmän. No, ymmärsin aika nopeasti että hitto, kaikki tää sekoilu ja molempien nopeat tulistumiset johtuu vaan ihan siitä, että ollaan tosi paljon samanlaisia. Ollaan just eniten toisiamme muistuttavia ja sen varmasti täytyy olla osasyy tähän. En toki

Lapset herättää meissä monenlaisia tunteita. Pääosin niitä rakkaudellisia, mutta myös negatiivisia. Vaikka kuinka sitä yrittäisi olla positiivinen, niin esimerkiksi valvottujen öiden jälkeen elämä on tosi paljon vaikeampaa. Tunteet on suurempia, dramaattisempia. Niitä on vaikeampi käsitellä.  Mitä sitten tapahtuu, jos kukaan ei olekaan jakamassa niitä siinä sun kanssa? Auttamassa arjessa?    Ottamassa pois sitä vastuuta harteilta? Tai mitä jos molemmat uuvutte, eikä teillä ole tukiverkostoa? Oon törmännyt aivan hirveisiin uutisiin nyt. En toki voi sanoa varmasti, että just tämä poikkeustila liittyy asiaan, mutta olen aika varma, että se on ainakin yksi osasyy. Tukiverkosto on olematonta monissa perheissä, koska kontaktit on ajettu ihan alas. Joka paikassa huudellaan siitä, että pitäisi pärjäillä yksin ja hoitaa ne lapset, koska olet ne itse kerran tehnyt.  Ei kukaan voi sanoa että tää olisi kaikille helppoa, ei elämä ole samanlaista jokaisella ihmisellä ja perheellä.

Mua on oikeasti ahdistanut tää tiivis yhteiselo. Mä oon ihminen joka kaipaa omaa aikaa paljon, koska väsyn jatkuvasta kanssakäymisestä.  Kyllä mä rehellisesti myönnän, etten ajatellut mitään poikkeustiloja ja koronaa, tai ydinräjähdyksiä tai sotaa, kun perheenlisäystä mietittiin. Mä vaan mietin, että onneksi on tukiverkostoa, jos vaikka sattuisi jäämään yksin lasten kanssa jos miehelle kävisikin jotain, tai toisinpäin. Että onneksi pystyy käymään eri paikoissa lasten kanssa. Nähdä muita. No, nyt ei oo ollut MITÄÄN näistä. Kyllähän se on toisinaan rasittanut.  Mua alkaa ottaa päähän tää perhe-elämä. En jaksa yhtään tätä näin tiivistä eloa. Raivostuttaa puoliso, joka tuntuu tekevän kaikki väärin. Varmasti raivostutan häntä myös välillä. Mua ärsyttää kun lapset huutaa ja kiljuu ja metelöi. Mä oon saanut todenteolla tehdä töitä että olisin seesteinen äiti, koska mun tekisi mieli vaan huutaa lasten mukana ja mennä päikkäreille! Itseasiassa jos rehellisiä ollaan, niin yksi päi

Pulloruokittu vauva ei saa mitenkään samaa läheisyyttä, kuin imetyksessä. Mutta hei imetys ei kuulu julkisille paikoille, kyllä jokaisen pitäisi tajuta mennä vessaan piiloon! Noi on sanoja, joihin oikeesti oon törmännyt netissä muiden VANHEMPIEN kirjoittamana. Molemmat tavat kokeneena, on ollut hassua törmätä siihen että ruokit millä tavalla tahansa, siinä on jonkun mielestä jotain väärin.  Epäonnistuneet imetykset Mun ekat kaksi kasvoivat korvikkeella ja kolmas ja neljäs rintamaidolla. Neuvoloissa ja synnärillä ohjeistus imetykseen oli paskaa. Koska sitä ei ollut ollenkaan! Siihen pitäisi panostaa aivan hirveän paljon enemmän. Ei voi syyllistää siitä että imetys ei onnistunut, kun ei edes saa kunnon apuja koko hommaan. Mulla ollu hajuakaan mitä pitäis tehdä, kun vauva saa raget keskellä yötä ja sun tissit suihkuaa kuin skumppapullot pitkin sänkyä, sua, vauvan naamaa ja pitkin ihmettelemään noussutta puolison naamaa.  ”Pitäisköhän antaa korviketta? Onkohan vauval