...koska uhma.
Joskus on tosi hankala olla se aikuinen, kun lapsi saa uhmakohtauksen. Alennun monesti lapsen tasolle ja vasta jälkeenpäin tajuan miten olisi pitänyt toimia. Ottaa syliin, halata, sanoa että rakastaa ja ei viitsitä riidellä, tai muuta järkevää. Miksi tätä ei nää siinä tilanteessa itsessään? On vaikea olla rauhallinen, kun on itse temperamenttinen. Ja kun lapsilla on sun luonne joka kukoistaa sillä, että kiihdyt nollasta sataan. Lisäksi olet varmaan kärsimättömin ihminen planeetalla, niin eihän siitä voi seurata mitään hyvää kun kaksi samanlaista luonnetta törmää. Siinä huudetaan sitten pää punaisena.
Ehkä yksi hyvä puoli kuitenkin itsessäni vanhempana on se, että selvitän asiat yleensä heti. Haluan jutella asiat halki, ettei kellekään jää mitään mieleen kalvamaan. Siis yleensä. Uusi vuosi 2020 ei mennyt ihan näin. Oltiin otettu lasten kanssa yhteen enemmän tai vähemmän koko päivän, vaikka olin yrittänyt tehdä päivästä kivan. Mun olematon pinna venyi ja vanui, kun en halunnut riidellä. No pieniä konflikteja tuli, mutta niistä selvittiin kyllä. Kunnes tuli nukkumaanmenoaika.
Pian 5 vuotta täyttävä neitokainen päätti jälleen saada uhmakkaan kohtauksen ja siitäkös äidin pinna paukahti iloisesti katki. Raakuin kuin harakka ja lapsi huusi takaisin samalla innolla ja keskustelun sijasta laitoin lapset nukkumaan ”kiitti tästäkin” sanojen saattelemana. Taisin jopa potkaista myös jonkun pehmolelun dramaattisesti pois tieltä.
Vietin uuden vuoden vatvoen sitä, miten epäonnistunut vanhempi olen. Että miten jotkut onnistuvat vanhemmuudessa niin hienosti; olemalla rauhallisia, ottamalla vastaan jokaisen lapsen kuohun kuin kallio, joka ottaa vastaan myrskyisiä aaltoja. Ja sit oon mä, joka on se aalto lapsen kanssa. Kuka toimii kalliona, jos vanhempikin kuohuaa? No, ehkä se on hyvä, että edes tiedostan tämän ongelman, niin voin kehittää itseäni vanhempana. Ehkä ensi kerralla muistan tämän asian ja osaan jo käyttäytyä näissä tilanteissa niin kuin turvallisen aikuisen kuuluu. Ehkä voisin myös antaa itselleni edes vähän armoa, koska me vanhemmat kyllä syyllistetään muutenkin itseämme joka asiasta.
Aamu kun valkeni ja herättiin lasten kanssa, kipitti tuo riitapukari halaamaan ja pyytämään anteeksi edellisillan riitaa. Pyysin myös omalta osaltani anteeksi ja niin se aamu alkoi taas samalla tavallisella tavalla kuin muutkin aamut; lasten keskinäisellä tappelulla ja äidin viileäksi jäähtyneellä kahvilla.
Kommentit
Lähetä kommentti